Viimein kerkiän ja jaksan taas syventyä kirjoittamaan. Viime viikkoni kului korkean kuumeen kanssa ja viikonloppu muilla paikkakunnilla. Mutta nyt kun olen jo hiukan terveempi ja taas kotona, on aikaa kirjoitella.
Viime päivät ovat kuluneet yllättävän leppoisasti ja olleet hämmästyttävän keveitä verrattuna toissa viikonloppuun. Olen ollut häkellyttävän hyvällä tuulella kuumeestakin huolimatta, ja on ollut sellainen olo, että kyllä tämä tästä vähitellen selkeytyy. Syönyt olen kyllä aika huonosti, mutta se ei ole johtunut siitä, ettenkö olisi tahtonut syödä, vaan en vain kuumeeltani ole saanut mitään alas. Mutta nyt, kun olen tervehtymään päin, jo mielikin on puolinaisesti ihan hyvä, on taas hyvä totutella normaalimpaan syömiseen.
Liikaa aikaa minulla on kyllä ollut, kun olen vain käytännössä loikonut sängyssä peittojen alla. Minulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä syntyjä syviä. Ja vastaavasti olen myös miettinyt niitä liikaa.
Olen kyllä tiennyt, etten ole iha täysin tyytyväinen opiskelupaikkaani. Viihdyn opinnoissani kyllä sinänsä, mutta ei tämä ole sitä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä – eikä asiaa oikein helpota sekään, etten tunnu kuuluvani siihen sosiaaliseen piiriin, joka minua ympäröi. Tavoitteenani on kyllä oppilaitoksen vaihto, ja toki toivonkin pääseväni kaavailemaani kouluun, sillä tekisin siitä alasta itselleni ammatin paljon mieluummin kuin tästä nykyisestä. Mutta silti harmittaa, etten koskaan voi edes yrittää tavoitella sitä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä – en koskaan voi viettää aikaa konserttisalissa ammatikseni. En aikanani ole suorittanut tarvittavia tutkintoja, ja nyt olen jo vuosikaupalla liian vanha sen aloittamiseen. Se on sääli.
Mutta olen iloinen voidessani – näin jälkiviisaasti kylläkin, mutta kuitenkin – ihan rehellisesti sanoa, että olen silti oikeasti onnellinen, että opiskelen täällä, enkä Sibelius-akatemiassa. Vaikka elämä täällä tuntuukin välillä raskaalta, sillä en tunne olevani täällä hyväksytty ja koen olevani vain sosiaalisessa umpikujassa, on kotini kuitenkin täällä. Olen onnistunut luomaan täällä elämäni parhaan ihmissuhteen, ja olen siitä suunnattoman onnellinen. Yleisestä umpikujassa olemisesta huolimatta minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että minulla on jotain merkitystä. Ennen kukaan ei ole edes vaivautunut kiinnittämään huomiota syömishäiriööni, puhumattakaan siitä, että olisi ollut siitä kiinnostunut.
Joten kaikesta huolimatta tunnen kuitenkin olevani täällä onnellinen. Ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö valitsisi paljon, paljon mieluummin elämäni ihaninta ihmistä yli instrumenttini. Maailmani pysyy koossa ilman konsertointiakin, niin paljon kuin siitä olenkin nauttinut aikanani, mutta en koskaan tahtoisi luopua löytämästäni suurenmoisesta ihmisestä – etenkin, kun oikeastaan kerran jo päästin hänestä irti. Hänen ansiostaan jaksan edes hetkittäin uskoa, että tästä sairaudesta on mahdollista parantua, vaikka se onkin vaikeaa, ja on hetkiä, joina jaksan olla hengissä vain hänen takiaan.
Maailmani on aina rakentunut sävelistä. Vuosia sen sointi on ollut epävireistä ja olen kadottanut joitain säveliä kokonaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen viimein löytänyt lukuisia puuttuvia ääniä ja sävelmät alkavat pikkuhiljaa soida puhtaasti.
Iloisimmaksi minut on saanut se, että olen taas muistanut, miten suloisesti lempeä kosketus soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti