Tämän aamun romahdus oli lähinnä henkinen. Viikonloppu ei muutenkaan ole mennyt niin hyvin, kuin olisin toivonut, joten allaolevaan stressitilaan yhdistettynä taas entisestään noussut vaakalukema ei tuntunut mitenkään hyvältä. Kun eilinenkin oli lähinnä pelkkää taistelemista muita ihmisiä vastaan, ei tuntunut kivalta huomata, että olen kerännyt takaisin ne kolme kiloa, jotka juuri olen laihtunut.
Niinpä olo on vähän masentunut ja surullinen, ja toki sen lisäksi myös aika epäonnistuneelta. Ensinnäkin tuntuu pahalta, että olen taas lihonut, mutta toisaalta tunnen taas epäonnistuneeni, kun en vain pysty vieläkään näkemään sitä ihan hyvänä asiana. Pääni on ihan sekaisin, kun yritän samaa aikaa olla tyytyväinen keräämiini kiloihin, mutta samalla tunnen olevani vain koko ajan isompi ja inhottavampi.
En vain vieläkään ole tottunut siihen, miten monimutkaiseksi syömishäiriö kaiken saa. Kaikki on samaan aikaan ihan hyvin, ja toisaalta taas mikään ei voisi olla huonommin – ja kyse on kuitenkin samasta asiasta. Osittain siksi tuntuu tosi vaikealta päästä tästä irti; kaikki on kuitenkin toisaalta ihan kunnossa, vaikka samalla tiedänkin kaiken olevan tosi vinossa. Tiedänkin, etten koskaan pääse tästä eroon, ellen saa purettua tätä joskus auki puhumalla jollekulle. Osittainen lääkäripelkoni ei kylläkään hirveästi lohduta tässä tilanteessa... olisikin helpointa saada puhua vain jonkun läheisen kanssa, jos joku vain jaksaisi kuunnella. En myöskään tunne olevani vielä valmis vertaistukiryhmiin, se tuntuu vielä liian isolta askeleelta. Ajatus ventovieraiden kanssa puhumisesta ei muutenkaan tunnu hyvältä – on kyse sitten lääkäristä tai vertaistuesta – vaikka tietäisinkin kuuntelijan ymmärtävän ja osaavan auttaa minua. Turvallisinta olisi silti vain puhua jonkun läheisen kanssa. Jonkun, jonka tietäisin aidosti välittävän – vielä senkin jälkeen, kun on kuullut, mitä minulla on sanottavanani.
Sen lisäksi kaikkea on niin vaikea sanoa ääneen. Tiedän kaikkien turhautuvan odottaessaan, että saan jotain sanotuksi. Se on vain niin raskasta, enkä oikein tiedä, miten kaiken muotoilisin, jotta se vastaisi sitä, mitä oikeasti tunnen. Kaikki on niin monimutkaista ja monisyistä. Senkin takia tätä syömishäiriövyyhtiä on niin vaikea alkaa keriä auki; ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Ehkä vielä löydän jostain hyvän langanpään, josta voin aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti