Ei ole mikään erityisen hyvä päivä. Mieliala vaihtelee tosi paljon, pienen hetken välein on sekä hyvä että paha mieli. On kovin sateinen ja harmaa keli, ja se ei ainakaan piristä. Pääasiassa on kuitenkin ennemminkin paha mieli, eikä mikään tunnu sujuvan. Syöty lounaskin vain kaduttaa.
En edes tiedä, mistä tämän päivän kurja olo oikeastaan johtuu. Alkuiltapäivästä asti on vain ahdistanut käsittämättömän paljon eikä mikään tunnu auttavan. Lisäksi huusholli on hiljainen ja tyhjä, eikä yksinolo ainakaan paranna mieltä. Koko päivän on paleltanutkin.
Pahatkin päivät tuntuvat silti nykyään paljon paremmilta kuin ennen. Paha olo ei ole lainkaan niin paha kuin ennen, eivätkä pahat päivät yleensä ole kurjia aamusta iltaan, vaan välissä on paljon hyviäkin hetkiä. Enemmän kyse onkin siitä, että mielialojen vaihtelu on niin yhtäkkistä ja olo heilahtelee varsin laidasta laitaan, joten kontrasti eri tuntien välillä saattaa olla kovinkin suuri.
On jo aikaa siitä, kun pahat päivät olivat oikeasti pahoja. Painoin pienimmilläni niin vähän, ettei hyviä päiviä oikeastaan ollutkaan; jokainen päivä oli sekä henkisesti että fyysisesti rankka, koska elimistö pyöri säästöliekillä. Minulla ei ollut energiaa pysyäkseni yhtään lämpimänä, liikkuminen oli vaivalloista, oli vaikeaa pysyä tajuissaan ja maailma oli päässäni muutenkin hämärä. Oikeastaan vasta hiljan selatessani erästä syömishäiriökirjaa, käsitin, että oikeastaanhan minulla on aikanaan ollut alipainoni tähden psykoosi. Nykyään olo on onneksi kuitenkin jo aika paljon parempi, vaikka heilahteluja on edelleen sekä fyysisessä että henkisessä kunnossa. Pääsääntöisesti asiat ovat kuitenkin paljon paremmin.
Tokihan silti on myönnettävä, että suurimman osan aikaa silti kaipaan aikaa, jolloin olin siro ja pikkuinen. Vaikka haluaisinkin parantua, on vaikea olla kaipaamatta aikaa, kun olin keveä. Siitä, kun painoin vielä kymmenisen kiloa vähemmän, on niin vähän aikaa, ja aina välillä tulee vain sellainen olo, ettei vaatisi kuin pienen hetken työn ja paaston, ja olisin taas saman kokoinen. Yleensä ajatus on häivähtävä ja seuraavana päivänä pää on taas selkeämpi, mutta joka tapauksessa on päiviä, jolloin vain ikään kuin pakonomaisesti tai vaistomaisesti on helppo jättää syömättä, ja se tuntuu äärimmäisen hyvältä.
Seurassa syöminen on niin paljon helpompaa, olenhan pahimpinakin vuosina kuitenkin aina syönyt jotain, jos olen joutunut istumaan jonkun kanssa samaan aikaan ruokapöytään. Yksin en ole koskaan syönyt, ja niinpä edelleen kynnys yksin syömiselle on hurjan korkea. On helppo jättää syömättä, kun kukaan ei ole vahtimassa. Kun vietän päivät pääasiassa yksin, ei ole vaikea luistaa lounaan ja päivällisenkin syömisestä, ja niinpä syön korkeintaan ehtoon edellä. Minkäänlainen ateriasuunnitelma ei oikeastaan edes auttaisi, sillä kukaan ei ole valvomassa sen noudattamista, ja niinpä syömiseni olisi joka tapauksessa varsin epämääräistä ja epäsäännöllistä. Silti syön sentään nykyään paljon normaalimmin kuin ennen, ja jotain se on sekin.
Vaikka paraneminen tuntuu lohduttomankin isolta hankkeelta (jopa liian isolta, ja kovin suuren osan ajasta se tuntuu mahdottomaltakin), olen yrittänyt iloita pienistä edistys-askeleista. Jokainen hetki, jona syöminen tuntuu ihan hyvältä, tuntuu isolta voitolta, vaikka hetkiä onkin vielä aika harvassa. Mutta koska mikään ei tapahdu yhdessä yössä, tuntuu pienikin askel isolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti