Sano se sävelin

Viimein kerkiän ja jaksan taas syventyä kirjoittamaan. Viime viikkoni kului korkean kuumeen kanssa ja viikonloppu muilla paikkakunnilla. Mutta nyt kun olen jo hiukan terveempi ja taas kotona, on aikaa kirjoitella.

Viime päivät ovat kuluneet yllättävän leppoisasti ja olleet hämmästyttävän keveitä verrattuna toissa viikonloppuun. Olen ollut häkellyttävän hyvällä tuulella kuumeestakin huolimatta, ja on ollut sellainen olo, että kyllä tämä tästä vähitellen selkeytyy. Syönyt olen kyllä aika huonosti, mutta se ei ole johtunut siitä, ettenkö olisi tahtonut syödä, vaan en vain kuumeeltani ole saanut mitään alas. Mutta nyt, kun olen tervehtymään päin, jo mielikin on puolinaisesti ihan hyvä, on taas hyvä totutella normaalimpaan syömiseen.

Liikaa aikaa minulla on kyllä ollut, kun olen vain käytännössä loikonut sängyssä peittojen alla. Minulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä syntyjä syviä. Ja vastaavasti olen myös miettinyt niitä liikaa.

Olen kyllä tiennyt, etten ole iha täysin tyytyväinen opiskelupaikkaani. Viihdyn opinnoissani kyllä sinänsä, mutta ei tämä ole sitä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä – eikä asiaa oikein helpota sekään, etten tunnu kuuluvani siihen sosiaaliseen piiriin, joka minua ympäröi. Tavoitteenani on kyllä oppilaitoksen vaihto, ja toki toivonkin pääseväni kaavailemaani kouluun, sillä tekisin siitä alasta itselleni ammatin paljon mieluummin kuin tästä nykyisestä. Mutta silti harmittaa, etten koskaan voi edes yrittää tavoitella sitä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä – en koskaan voi viettää aikaa konserttisalissa ammatikseni. En aikanani ole suorittanut tarvittavia tutkintoja, ja nyt olen jo vuosikaupalla liian vanha sen aloittamiseen. Se on sääli.

Mutta olen iloinen voidessani – näin jälkiviisaasti kylläkin, mutta kuitenkin – ihan rehellisesti sanoa, että olen silti oikeasti onnellinen, että opiskelen täällä, enkä Sibelius-akatemiassa. Vaikka elämä täällä tuntuukin välillä raskaalta, sillä en tunne olevani täällä hyväksytty ja koen olevani vain sosiaalisessa umpikujassa, on kotini kuitenkin täällä. Olen onnistunut luomaan täällä elämäni parhaan ihmissuhteen, ja olen siitä suunnattoman onnellinen. Yleisestä umpikujassa olemisesta huolimatta minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että minulla on jotain merkitystä. Ennen kukaan ei ole edes vaivautunut kiinnittämään huomiota syömishäiriööni, puhumattakaan siitä, että olisi ollut siitä kiinnostunut.

Joten kaikesta huolimatta tunnen kuitenkin olevani täällä onnellinen. Ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö valitsisi paljon, paljon mieluummin elämäni ihaninta ihmistä yli instrumenttini. Maailmani pysyy koossa ilman konsertointiakin, niin paljon kuin siitä olenkin nauttinut aikanani, mutta en koskaan tahtoisi luopua löytämästäni suurenmoisesta ihmisestä – etenkin, kun oikeastaan kerran jo päästin hänestä irti. Hänen ansiostaan jaksan edes hetkittäin uskoa, että tästä sairaudesta on mahdollista parantua, vaikka se onkin vaikeaa, ja on hetkiä, joina jaksan olla hengissä vain hänen takiaan.

Maailmani on aina rakentunut sävelistä. Vuosia sen sointi on ollut epävireistä ja olen kadottanut joitain säveliä kokonaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen viimein löytänyt lukuisia puuttuvia ääniä ja sävelmät alkavat pikkuhiljaa soida puhtaasti.

Iloisimmaksi minut on saanut se, että olen taas muistanut, miten suloisesti lempeä kosketus soi.

Edestakaisin

Ei ole mikään erityisen hyvä päivä. Mieliala vaihtelee tosi paljon, pienen hetken välein on sekä hyvä että paha mieli. On kovin sateinen ja harmaa keli, ja se ei ainakaan piristä. Pääasiassa on kuitenkin ennemminkin paha mieli, eikä mikään tunnu sujuvan. Syöty lounaskin vain kaduttaa.

En edes tiedä, mistä tämän päivän kurja olo oikeastaan johtuu. Alkuiltapäivästä asti on vain ahdistanut käsittämättömän paljon eikä mikään tunnu auttavan. Lisäksi huusholli on hiljainen ja tyhjä, eikä yksinolo ainakaan paranna mieltä. Koko päivän on paleltanutkin.

Pahatkin päivät tuntuvat silti nykyään paljon paremmilta kuin ennen. Paha olo ei ole lainkaan niin paha kuin ennen, eivätkä pahat päivät yleensä ole kurjia aamusta iltaan, vaan välissä on paljon hyviäkin hetkiä. Enemmän kyse onkin siitä, että mielialojen vaihtelu on niin yhtäkkistä ja olo heilahtelee varsin laidasta laitaan, joten kontrasti eri tuntien välillä saattaa olla kovinkin suuri.

On jo aikaa siitä, kun pahat päivät olivat oikeasti pahoja. Painoin pienimmilläni niin vähän, ettei hyviä päiviä oikeastaan ollutkaan; jokainen päivä oli sekä henkisesti että fyysisesti rankka, koska elimistö pyöri säästöliekillä. Minulla ei ollut energiaa pysyäkseni yhtään lämpimänä, liikkuminen oli vaivalloista, oli vaikeaa pysyä tajuissaan ja maailma oli päässäni muutenkin hämärä. Oikeastaan vasta hiljan selatessani erästä syömishäiriökirjaa, käsitin, että oikeastaanhan minulla on aikanaan ollut alipainoni tähden psykoosi. Nykyään olo on onneksi kuitenkin jo aika paljon parempi, vaikka heilahteluja on edelleen sekä fyysisessä että henkisessä kunnossa. Pääsääntöisesti asiat ovat kuitenkin paljon paremmin.

Tokihan silti on myönnettävä, että suurimman osan aikaa silti kaipaan aikaa, jolloin olin siro ja pikkuinen.  Vaikka haluaisinkin parantua, on vaikea olla kaipaamatta aikaa, kun olin keveä. Siitä, kun painoin vielä kymmenisen kiloa vähemmän, on niin vähän aikaa, ja aina välillä tulee vain sellainen olo, ettei vaatisi kuin pienen hetken työn ja paaston, ja olisin taas saman kokoinen. Yleensä ajatus on häivähtävä ja seuraavana päivänä pää on taas selkeämpi, mutta joka tapauksessa on päiviä, jolloin vain ikään kuin pakonomaisesti tai vaistomaisesti on helppo jättää syömättä, ja se tuntuu äärimmäisen hyvältä.

Seurassa syöminen on niin paljon helpompaa, olenhan pahimpinakin vuosina kuitenkin aina syönyt jotain, jos olen joutunut istumaan jonkun kanssa samaan aikaan ruokapöytään. Yksin en ole koskaan syönyt, ja niinpä edelleen kynnys yksin syömiselle on hurjan korkea. On helppo jättää syömättä, kun kukaan ei ole vahtimassa. Kun vietän päivät pääasiassa yksin, ei ole vaikea luistaa lounaan ja päivällisenkin syömisestä, ja niinpä syön korkeintaan ehtoon edellä. Minkäänlainen ateriasuunnitelma ei oikeastaan edes auttaisi, sillä kukaan ei ole valvomassa sen noudattamista, ja niinpä syömiseni olisi joka tapauksessa varsin epämääräistä ja epäsäännöllistä. Silti syön sentään nykyään paljon normaalimmin kuin ennen, ja jotain se on sekin.

Vaikka paraneminen tuntuu lohduttomankin isolta hankkeelta (jopa liian isolta, ja kovin suuren osan ajasta se tuntuu mahdottomaltakin), olen yrittänyt iloita pienistä edistys-askeleista. Jokainen hetki, jona syöminen tuntuu ihan hyvältä, tuntuu isolta voitolta, vaikka hetkiä onkin vielä aika harvassa. Mutta koska mikään ei tapahdu yhdessä yössä, tuntuu pienikin askel isolta.

Taas tällä tiellä

Tämän aamun romahdus oli lähinnä henkinen. Viikonloppu ei muutenkaan ole mennyt niin hyvin, kuin olisin toivonut, joten allaolevaan stressitilaan yhdistettynä taas entisestään noussut vaakalukema ei tuntunut mitenkään hyvältä. Kun eilinenkin oli lähinnä pelkkää taistelemista muita ihmisiä vastaan, ei tuntunut kivalta huomata, että olen kerännyt takaisin ne kolme kiloa, jotka juuri olen laihtunut.

Niinpä olo on vähän masentunut ja surullinen, ja toki sen lisäksi myös aika epäonnistuneelta. Ensinnäkin tuntuu pahalta, että olen taas lihonut, mutta toisaalta tunnen taas epäonnistuneeni, kun en vain pysty vieläkään näkemään sitä ihan hyvänä asiana. Pääni on ihan sekaisin, kun yritän samaa aikaa olla tyytyväinen keräämiini kiloihin, mutta samalla tunnen olevani vain koko ajan isompi ja inhottavampi.

En vain vieläkään ole tottunut siihen, miten monimutkaiseksi syömishäiriö kaiken saa. Kaikki on samaan aikaan ihan hyvin, ja toisaalta taas mikään ei voisi olla huonommin – ja kyse on kuitenkin samasta asiasta. Osittain siksi tuntuu tosi vaikealta päästä tästä irti; kaikki on kuitenkin toisaalta ihan kunnossa, vaikka samalla tiedänkin kaiken olevan tosi vinossa. Tiedänkin, etten koskaan pääse tästä eroon, ellen saa purettua tätä joskus auki puhumalla jollekulle. Osittainen lääkäripelkoni ei kylläkään hirveästi lohduta tässä tilanteessa... olisikin helpointa saada puhua vain jonkun läheisen kanssa, jos joku vain jaksaisi kuunnella. En myöskään tunne olevani vielä valmis vertaistukiryhmiin, se tuntuu vielä liian isolta askeleelta. Ajatus ventovieraiden kanssa puhumisesta ei muutenkaan tunnu hyvältä – on kyse sitten lääkäristä tai vertaistuesta – vaikka tietäisinkin kuuntelijan ymmärtävän ja osaavan auttaa minua. Turvallisinta olisi silti vain puhua jonkun läheisen kanssa. Jonkun, jonka tietäisin aidosti välittävän – vielä senkin jälkeen, kun on kuullut, mitä minulla on sanottavanani.

Sen lisäksi kaikkea on niin vaikea sanoa ääneen. Tiedän kaikkien turhautuvan odottaessaan, että saan jotain sanotuksi. Se on vain niin raskasta, enkä oikein tiedä, miten kaiken muotoilisin, jotta se vastaisi sitä, mitä oikeasti tunnen. Kaikki on niin monimutkaista ja monisyistä. Senkin takia tätä syömishäiriövyyhtiä on niin vaikea alkaa keriä auki; ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Ehkä vielä löydän jostain hyvän langanpään, josta voin aloittaa. 

Tyhjyyden paradoksi

Elämäni on jo monta vuotta ollut äärimmäisen absurdia ja ristiriitaista, samoin kuin maailmani on jo pitkään ollut irrationaalinen ja sekaisin; se on samaan aikaan ylitsevuotavan täysi, ja kuitenkin kaikuvan tyhjä. Maailma ei pitkään aikaan ole tuntunut minun paikaltani.

Anoreksia on jo vuosia täyttänyt arkeni aamusta aina seuraavaan ja taas seuraavaan aamuun. Vasta viime aikoina on alkanut olla hetkiä ilman syömishäiriötä, vasta viime aikoina olen elänyt jotain muutakin kuin pelkästään anoreksiaa. Päiväni ovat jo vuosia olleet ahtaita ja umpimielisiä. Ainakin alunperin anoreksiani (tai ainakin syömättömyyteni ja laihduttamiseni) on kuitenkin ollut tietoinen valinta – reaktio ympäröivien ihmisten toimintaan ja suhtautumiseen. Anoreksia on ollut minulle keino hallita edes itseäni ja elämääni satunnaisessa ja muiden dominoimassa tilanteessa ja ympäristössä.

Useimmiten syöminen on edelleen ahdistavaa. Nykyään saan jo kuitenkin syötyä suhteellisen normaalisti, mutta silti se on henkisesti edelleen hyvin raskasta. Pahimmat vuodet ovat silti kuitenkin jo ohi. Silti toisinaan syömisestä tulee vain liian paha mieli ja suunnaton ahdistus. Aikanaan olin niin pitkiä aikoja syömättä, ja välillä edelleen iskee suunnaton kaipuu siihen vanhaan ja tuttuun rytmiin. Vaikka suunta onkin ollut jo pienen hetken kohti parempaa, on edelleen hetkiä, jolloin on vain pakonomainen tarve olla muutama päivä syömättä, jotta voin korvata muutaman päivän syömisen.

Anoreksia on saanut elimistöni ajan myötä varsin sekaisin, etenkin sydämeni on aika rikki. Oloni vaihtelee laidasta laitaan, mutta yhä enemmän olo on kuitenkin pääasiassa hyvä. Silti välillä tulee pahojakin romahduksia. Enimmäkseen kyse on rytmihäiriöistä ja heikottamisesta. Joskus rytmihäiriötilanteet ovat äärimmäisen pelottavia, sillä  sydämeni on jo kerran aikanaan pysähtynyt, kun olin kevyimmilläni. Läheisyys, lempeät halaukset ja lämpimät sanat ovat silloin tavattoman kallisarvoisia. Yhtenäkään pahana rytmihäiriöhetkenä en jaksaisi jatkaa enää vähääkään, ei tämä kaikki vain ole sen arvoista. Läsnäolo ja kädestä pitäminen kuitenkin helpottaa aina hiukan, ja on siksi korvaamatonta.

Anoreksian maailma on ahdas, siihen ei mahdu mitään muuta. Anoreksia on koukuttava, hallitseva ja pelottava. Silti siitä on täydellisen vaikea luopua ja päästää irti. Paraneminenkin tuntuu aivan liian isolta ratkaisulta ja projektilta käytäväksi lävitse. Näin monen syömishäiriövuoden jälkeen se on liian suuri hyppy tuntemattomaan, joten terveemmän elämän valitseminen ja tavoitteleminen tuntuu edelleen hyvin usein suorastaan ylitsepääsemättömältä. Tuntuu vaikealta aloittaa prosessia, jonka onnistumisesta tai lopputuloksesta ei ole aavistustakaan – onko edes olemassa enää tervettä minää? Voiko näin pitkän ajan jälkeen enää edes parantua kunnolla? Suurimman osan ajasta olen vain hyvin epäuskoinen. On vaikea uskoa, että on elämää ilman anoreksiaa; onhan ylenmääräinen laihduttaminen aikanaan ollut oma valintani saadakseni täytettä elämääni. Mitä muka voin enää hallita, jos päästän anoreksiasta irti? Mitä minulle muka enää sen jälkeen jää? Luopuminen tuntuu liian vaikealta, vaikka tiedänkin, että elämä olisi lopulta helpompaa, kun syömishäiriö ei täyttäisi mieltäni alati. Kaikki tuntuu vain taistolta, jota ei voi voittaa. Sillä onhan anoreksia sanoinkuvaamattoman paradoksaalista.